1/4

Katupoikia torstain 12.3 jalkapallopelistä

Auringonnousu maanantaina 16.3

Laurence Remandista

Maailman ihanin Tracy!

Kolme viikkoa täynnä ja huikeeta meininkiä edelleen! Koko ajan oppii uutta ja sopeutuu enemmän ja enemmän paikalliseen elämään. On kokkailtu kenialaista ruokaa, käyty kirkossa ja sunnuntaimarkkinoilla. Tässä vähän kuulumisia viime viikolta, joka oli viimeinen Blue Cross Centerin leivissä. Tämä ja ensi viikko kuluu terveyskeskuksessa, joka on taas aivan eri maailmansa.
Katulapset - Yöpartio

Tiistaina 10.3 kävimme iltapartiossa moikkaamassa katulapsia ja viemässä heille leipää ja maitoa. Menimme erääseen katokseen, jossa yksi joukko lapsia nukkuu yönsä. Pojat olivat aika kovissa liimahuuruissa. Isommat katupojat johtavat "jengejä" ja pitävät yleensä väkivalloin pienemmät ruodussa. Meille kerrottiin myös, että isommat pojat, tai voi varmaan puhua miehistä, käyttävät pienempiä poikia seksuaalisesti hyväksi. On todella kauheeta kuulla noita asioita. Tieto lisää tuskaa, mutta onneksi kaikkein pahimpia asioita ei (toivottavasti) tarvitse nähdä. Pojat oli todella ystävällisiä ja he kerto todella avoimesti miksi ovat kadulla. Tien viereen ajoi auto ja sieltä astui ulos länsimaalainen mies ja nainen, jotka jakoivat pojille leipää, keksejä ja mehua. Kaikki istuivat tien reunalla kiltisti ja kiittivät saamastaan ruoasta. Viereisen kaupan vartijat tulivat myös osingoille, mikä oli aivan käsittämätöntä. Blue Cross jakaa pojille leipää ja maitoa kaksi kertaa kuussa. Yhdestä leipäpaketista syö aina kaksi poikaa. Viereisen kaupan vartija osoitti pojille ketkä jakavat leivän kenenkin kanssa. Jokainen sai oman maitotetran.  Yksi pojista tarjosi ensin saamaansa mehupulloa mulle ja hetken päästä samainen poika tarjosi mulle leipää ja maitoa. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin, että ruoka oli tarkoitettu hänelle, ei mulle. Itkuhan siinä tuli sitten. Ihan käsittämätöntä, että lapsi, jolla ei ole mitään, tarjoaa jollekin, joka voi ostaa mitä vain täältä, osuutta vähäisestä ruokamäärästään. Me oltiin poikien luona n. 45min, jonka jälkeen palattiin takasin Groove Hutille. Oli aika rankka keissi ja se pisti kyllä miettimään katulasten olosuhteita ihan eri tavalla kuin aikasemmin. Osa pojista on eläny kadulla ihan pienestä asti ja sanoo, että katu on heidän kotinsa. "The streets are my home. I have grown up here. In the streets you need faith. Without faith you won´t survive." Näin sanoi eräs 23- vuotias poika, joka oli asunut kadulla koko ikänsä ja mennyt Blue Crossin ohjelmaan mukaan 10- vuotiaana. Ilmeisesti katuelämä oli kuitenkin vienyt voiton.

Viimeiset kerrat Remandissa

Käytiin Remandissa keskiviikkona 11.3 ja viimeisen kerran perjantaina 13.3. Molempina päivinä juttelin Tracy- nimisen 12- vuotiaan tytön kanssa. Tracy oli Remandissa, sillä poliisi oli napannut hänet 7 viikkoa sitten mukaansa kadulta ilman sen suurempaa syytä. Poliisit keräävät katulapsia talteen, jos heitä on liian suuri määrä kadulla. Tracy joutui lähtemään pois kotoaan, sillä äitipuoli (= isän toinen vaimo) oli heittänyt hänet ulos. Tracyn oma äiti ei asu Kisumussa. Lyhyessä ajassa ehdin kiintyä Tracyyn ja sydäntä raastoi kun hän perjantaina sanoi mulle, että hänen tulee kova ikävä ja hän haluaisi lähteä mun mukaani. Jo keskiviikkona hän kysyi pitäisinkö hänestä huolta, jos hän tulisi Suomeen. Oli kamalaa ajatella, että Tracyllä selkeästi oli ajatus paremmasta elämästä, mutta hän on loukussa Remandissa, eikä tiedä koska pääsee pois sieltä. Hänen mukaansa Remandissa on tylsää ja yksinäistä, eikä hän tykkää olla siellä. Tracy kertoi, että haluaisi mennä kouluun ja isona hän haluaa olla lääkäri tai tuomari. Puhelin on täynnä kuvia tästä pikkuneidistä ja sanoinkin Tracylle lähtiessäni, että voin muistella häntä katselemalla kuvia hänestä. Tuntui uskomattoman pahalta kävellä Remandin porteista ulos. Pikkuneiti teki lähtemättömän vaikutuksen muhun.


halei ja pusui! -Anu